Vaikeasta masennuksesta kärsineenä ja ennen kaikkea selvinneenä ihmisenä oon oppinut miten tärkeetä on näyttää tunteensa. Näytän ihmisille ku oon iloinen, kerron ku oon surullinen, tiedän ettei itkeminen ole heikkous, tiedän, että mulla on oikeus olla vihainen, tympääntynyt, väsynyt, raivoissani, onneni kukkuloilla, hämmentynyt, peloissani, mitä vaan. Saan tuntea ja näyttää mitä tunnen.

Silti, vieläki piilotan sen kaikkein sisimmän. Kaikista vaikeimpia asioita välttelen. Vieläkin tunnen häpeää ja heikkoutta joidenkin ihmisten seurassa itkemisestä. Vieläkään en pysty itkemään kaikkien edessä. Edes kaikista läheisimmille en osaa vieläkään täysin avautua. Vieläkään en osaa kertoa siitä, miltä tuntuu kun on oikeasti helvetin paha olla.

Ja joskus se on raskasta.